Väriä syksyyn

Syksyn kylmyys tuntuu jo hieman siedettävämmältä. Ehkä se on paksumman peiton ansiota, ehkä sen, että J on taas kotona. Ehkä onnistuin kääntämään katseen arjen pieniin huippuhetkiin, pois pimeästä ja kylmästä. Kanelisiin banaanilettuihin vadelmavuoren kera. Pehmeisiin ja lämpimiin villasukkiin. Kyllä se tästä taas.   

Syksy

Syksy puskee päälle. Aamulla on pimeä, illalla on pimeä ja öisin kaipaa jo paksumpaa peittoa. Kohta alkaa pitkä ja pimeä lokakuu. Ehkä se on syysväsymystä, ehkä se johtuu jostain muusta, mutta plaah. Väsyttää, suoritan asioita enkä nauti niistä. Kaikki on vaan plaah. Mutta eiköhän se tästä. Villasukat, kynttilän valoa, muutaman päivän päässä viikonloppu ja J:n kotiinpaluu. Jos ei mikään muu auta, niin onhan vieressä kauppa, jossa varmaan myydään suklaata... 

Postikortteja Kotorista

Lisää matkakuvia, tällä kertaa kuvauspaikkana Montenegro ja Kotor. Mehän kuljailtiin reissuviikon ensimmäinen puolisko Dubrovnikissa, josta jatkettiin pariksi yöksi Kotoriin. 108 kilometrin bussimatka kesti vaivaiset kolme tuntia, kiitos kapeiden teiden sekä rajatarkastusten molemmin puolin Kroatian ja Montenegron välistä rajaa. Tullimiesten tarkkailevien katseiden lisäksi bussimatkasta teki varsin mielenkiintoisen se, että aamun juomatankkaus epäonnistui ja istuin jalat ristissä reilusti yli puolet matkasta. Ikinä enää en juo pullollista vettä, jos tiedossa on useamman tunnin bussissa istuminen! Tulipahan testattua rakon kestävyys...   

Kotor oli mielenkiintoinen matkakohde. Muurien suojassa vanhan vanha keskusta kapeaakin kapeampine kujineen. Pieniä, kalliita putiikkeja ja monenmonta turistia. Keskustan kiersi nopeasti, ja välillä oli mielikuvitus koetuksella, kun yritettiin keksiä kujaa, jolle ei vielä oltaisi eksytty. Dubrovnik-Kotor -vertailussa Kotor vei tässä vaiheessa voiton sympaattisuudellaan.

 

Yövyttiin hostellissa aivan vanhan kaupungin keskustassa. Kahden hengen huoneessa. Kun toinen meistä (köh köh) ei ole mikään isojen dormien ystävä. Minusta on kiva nukkua rauhassa... Eikä huonevalinta kaduttanut yhtään, kun aamulla ulosmennessä törmäsi ensimmäiseksi rintaliiveihin. Jossain dormissa oli ehkä ollut vähemmän rauhallinen yö :D 

Laivoja! Matkustaja-alukset Kotorin satamassa vaihtuivat tiheään. Pienet veneet kuljettivat matkustajia rannalle ja muurien sisällä oli taas enemmän tungosta. Joskus mekin vielä kokeillaan laivaelämää ja seilataan kaupungista toiseen. Laivalla, jossa joka hyttiin kuuluu oma parveke ;) 

Tällä reissulla tyydyttiin kuitenkin pulikoimaan samassa poukamassa laivojen kanssa. Taustalla näkyvät kalliot vielä lisäsivät uintipaikan mahtipontista tunnelmaa. 

Paikallista sähkötyötä (mikä lieneekään virallinen termi). Turvallisuudesta en menis takuuseen, mutta olihan noita hauska kuvata. Kuten myös pyykkejä...

Aika monta kieltä hallitsen ainakin sen verran, mitä turistin tarvitseekin. Tällä reissulla olin kuitenkin pihalla kuin lintulauta. Seuraava reissu tehdään maahan, jossa mieki ymmärrän jotain. Haaveissa Pariisi...

Postikortteja Dubrovnikista

Yleisön pyynnöstä (painostuksesta, terkkuja vaan Ouluun ja etelään), matkakuvat on viimein täällä. 

Maanosien välinen vilkas risteysasema elokuisena lauantaiaamuna. No, aina ei kai voi olla niin vilkasta. Lentokentillä on kivaa, mutta hohto himmenee kummasti, kun ensin torkkuu yön bussissa ja edessä on monen tunnin matkustus määränpäähän. 

Määränpää. Mustia pilviä, kaatosade ja rakeita, voiko etelän lomalta enää muuta toivoakaan? Onneksi se oli vain ensimmäinen iltapäivä, sai luvan kanssa torkkua hotellihuoneessa. Seuraavana aamuna paistoi taas aurinko.

Majapaikan sijainti oli loistava. Puolessavälissä matkalla joka paikkaan. Eli joka paikkaan piti kävellä eikä mikään ollut sopivasti matkan varrella matkalla jonnekin muualle. Jalkaosasto pysyi salitauosta huolimatta hyvin kunnossa, kun taapersi mäkiä ylös alas.   

Dubrovnikin Vanha kaupunki. Muutama tuhat turistia ja kapeat auringon lämmittämät kujat. Ei tullut kylmä. Pääkadun kivet olivat niin sileiksi hioutuneet, että meinasin useampaan otteeseen heittää kuperkeikan ballerinoillani. 

Reissun jälkeen kamerasta löytyi parikymmentä kuvaa talojen seinillä ja katujen yllä roikkuvista pyykeistä. Jokin niissä viehättää. Olen kyllä ylen tyytyväinen, että saan kuivata omat pyykkini kuivaushuoneessa eikä niitä tarvitse ripustaa kaiken kansan ihasteltaviksi. Ja jonkun tollon turistin kuvattaviksi...

Kirkasta, kirkasta vettä. Ja pirun suolaista. Ei puhettakaan sileistä, helppokulkuisista hiekkarannoista, vaan kiviä ja kallioita. Helppohan J:n oli hyppiä kiveltä toiselle, meikäläinen taisteli perässä ja yritti venyttää lyhyitä jalkojaan kiveltä toiselle. Eikä minun jalkapohjat ole tottuneet rosoisiin kallioihin, ne tykkää pehmeästä ruohikosta ja sileästä asfaltista. Voitte siis kuvitella, etten ehkä ollut mikään kaunis näky rannoilla liikkuessani. Tai no, oli mulla tosi sievät bikinit ;) Yhdellä uintireissulla päästiin katsomaan vesipallo-ottelua. Kannustushuudot raikuivat kuin Raksilassa ja lämpötila oli huomattavasti jäähallilämpötiloja mukavampi. 

Ilta-aurinko Dubrovnikissa. Onhan nuo parvekenäkymät vähän toista kuin kotoinen parkkipaikka, lähikauppa ja vastapäiset kerrostalot... Mutta en valita, varsinkaan kun täällä harvemmin kipittelee tuhatjalkaisia mönkiäisiä peiton alta!

Turnausväsymystä ilmassa...

Alkaa tuo gradun kanssa värkkääminen jo maistuun vähän puulle. Tekstiä on kyllä jo kiitettävästi kasassa, vielä kun joku hiois sen kielen ja kirjottais ne puuttuvat sivut. Graduintoa ei ainakaan lisää se, että Liikunnalla on nykyään muitakin. Siellä joutuu jonottaan koneelle! Ja vessaan. Onnetonta. Kesällähän mulla oli parhaina päivinä yhden ison vessan kaikki kopit ihan vaan omassa käytössäni. Ja koneen sai valita vapaasti. 

Graduväsymys huipentui viikonloppuna, kun saatiin äiti ja isä kylään. Alkuviikon suhasin edestakaisin. Miten muka voi olla koko ajan kiire jonnekin, vaikka ohjelmassa on käytännössä vain gradua ja salia? No, torstaiaamuna tuli flunssa ja illalla vieraat. Perjantain jaksoin Pandan maistiaisten voimalla kiertää nenäliina kourassa mattokauppoja. Lauantain kaupunkikierroksen jälkeen nousi kuume. Onneks illan ohjelmassa ei ollut penkkiurheilua ja matkakuvia kummempaa. Sunnuntain istuin kiltisti kotona ja illalla pakkasin salirepun maanantaiaamuksi. Maanantaiaamuna pistin kellon kiinni ja käänsin kylkeä. Päänsärky oli oikein hyvä syy pitää vapaapäivä. Tänään palasin arkeen. Aamulla salille toteamaan, että noinkin pikainen nuha voi viedä voimat. Koululla nuokuin gradutiedostojen ääressä, nuha saattaa väsyttääkin... 

Ehkä tämä tästä, huomenna mennään jo täysillä. Vai oliskohan oikeasti syytä ottaa välillä vähän rauhallisemmin...

Maailman paras pikkuveli

Saattelin aamulla yhden elämäni kolmesta tärkeästä miehestä bussille. Tai juoksin perässä. Pikkuveljeni kun ei enää ole niin kovin pieni ja on sattumalta omaksunut perheemme nopean kävelytyylin. Onnistunut graduviikko sai arvoisensa viikonlopun, kun vietimme laatuaikaa sisarusten kesken. Ekstrajäsenenä kokoonpanossa seikkaili J. 

Ohjelmassa ei ollut mitään erikoista. Kierrettiin kauppoja, syötiin hyvin ja juteltiin. On hauskaa, kun toisen kanssa on niin helppo olla. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin on ja silti on hyvä. Voi rauhassa taantua ja kinastella kuin viisivuotiaat tai pohtia elämänsä suuntaa. Kun toisella on samanlainen huumorintaju kuin itellä, saa kerrankin jonkun nauramaan. Parasta! Jännää oli huomata myös se, että vaikka mie yhä edelleen olen se isosisko, niin aina välillä tarjolla on vain pikkusiskon rooli. Kun pikkuveli auttaa ja neuvoo...

J väitti joskus, että meistä näkee, että ollaan sisaruksia. Ollaan kuulemma ihan samanlaisia. No ei olla! Toinen meistä on 110 % aamuvirkku ja toinen vaatii herätyskellon soimisen jälkeen pari tuntia, että pääsee käyntiin. Jep, mie oon se aamuvirkku ja pikkuveli se torkku. Lauantaiaamuna meinasin hermostua, kun pojat veteili sikeitä ja olin itse ollut hereillä jo useamman tunnin. Ehdin lukea monta blogipäivitystä, kattoa yhden jakson Havaiji 5-0:a ja ainakin puolikkaan Serranon perheen, kun en enää muuta keksinyt. Ranska-huivikin (valmistuu lähiaikoina. varmasti...) edistyi monta senttiä. Lopulta oli niin nälkäkin, että jouduin tuhoamaan edellisen illan irtokarkkipussin loput etten ihan nääntyis nälkään. Voi itku. 

Jossain vaiheessa unikeotkin piristyivät ja otettiin suunta kohti keskustaa. Piti löytää pikkuveljelle T-paitoja. Ei löytynyt. Ei varmaan, kun on kovin vaativa maku ja treenatut hauikset, joille ei oikein ole tilaa normimitoitetuissa paidoissa. Kannattais ehkä vähän vähentää sitä salilla käyntiä... Loppujen lopuksi mie olin koko kolmikosta ainoa, joka palasi kotiin ostoskassit kainalossa ja lompakko keventyneenä. Ei se mitään, nyt mulla on myös maailman ihanimman väriset tennarit! Joita etsin koko viime syksyn enkä löytänyt. Ja sen takia minun kenkävalikoimasta löytyy nyt punaiset tennarit ja aika lailla tarkalleen samanväriset talvikengät. Ei se kuulemma haittaa. Kun ei ne kumminkaan ole molemmat yhtä aikaa jalassa! Miesten seurassa shoppailu on varsin virkistävää :D

Kun musta on niin kovin mustaa,
niin uusi paita tarvitsi välttämättä kaverikseen
väriä pöllöjen muodossa. Pakko :)

Kesän toinen ja viimeinen (?) kymppi

Laitoin joskus alkukesästä puhelimeen muistutuksen, että ehdin ilmoittautua Finlandia Kympille JYY-hintaan. Muistutus alkoi piippailla viikon puolivälissä, mutta siirsin sitä aina seuraavalle päivälle. Selvisin kesän lenkeistä ilman jalkakipuja, varmuuden vuoksi vain jätin ilmoittautumisen viime tippaan. Ettei vain menis ne pari kymppiä hukkaan... 

Kun ei ole pääkokkina (vaan pilkkomis- ja jälkiruokavastaavana),
ehtii tehdä kaikkea hauskaa. Kuten kuvitella osaavansa kuvata :)

Torstain lenkillä se sitten alko, viiden kilometrin kohdalla alkoi sattua. Seuraavana päivänä koko pohje/akillesjänneosasto kiristi ihan vain kävellessäkin. Eilisen tarkkailin tilannetta, ei kipua. Ei varmaan, kun keskityin penkkiurheiluun. Tänään oli tarkoitus juosta kesän toinen kymppi. J:kin lähti mukaan. Tällä kertaa pääsin suunnilleen seiskan kohdalle, ennen kuin kipu alkoi. Sinnillä vielä se kolme kilsaa ja kotona hissillä ylös. Jääpalapussin kanssa parvekkeelle pähkäilemään sen Kympin kohtaloa. 

Äiti olis nyt tosi ylpeä minusta. Yleensähän teen, mitä oon päättäny. Makso mitä makso. Ihan sama, jos jossain vähän kolottaa. Ehkä oon kuitenki oppinu jotain, päätin jättää ilmoittautumatta sinne Kympille. Vaikka mulla ei mitään varsinaisia tavoitteita sen suhteen ollutkaan, olis se nyt harmittanu lähteä sinne vain lönkyttelemään. Tässä olis kuitenki ollu vielä vähän aikaa kohottaa kuntoa (okei, tosi vähän). En kuitenkaan halua ottaa riskiä, että kipu pahenee ja tulee pidempi liikuntatauko. Ei kiitos. Nyt pieni juoksutauko ja sitten entistä ehompana combaticiin pomppimaan. Ehkä mie saan sen kolmannenkin kympin vielä juostua tälle kesälle. Tai menee ehkä syksyn puolelle... 

Lauantai - vihdoin!

Oli harvinaisen fiksu päätös jättää univelkojen nukkuminen viikonlopulle. Viis päivää hirveä väsymys ja ketutus. J-parka, kaikkea sekin joutuu kestämään... Olotilaa ei varsinaisesti parantanu se, ettei gradu edistyny yhtään. Vaikka istuin kiltisti jokaisena viitenä päivänä koneella ja naputin minkä kerkesin (joskus saatto eksyä blogimaailman puolelle). Joskus kauan, kauan sitte ku vielä oli lämmin (heinäkuussa) ruotsin kieli tökki pahasti, joten kirjoittelin sujuvasti kymmenisen sivua tekstiä suomeksi. Niitä olikin sitte tosi kiva kääntää nyt viikolla. Kannattaa ehkä jatkossa pysyä siinä ruotsissa, vaikka kuinka tökkis. Paitsi että niiden käännettyjen sivujen mukana ohjaajalle lähti yks suomenkielinen essee, jota pitäis käyttää gradussa. Eli lisää käännöksiä luvassa. 

Mutta, tänä aamuna ei väsyttäny! Kömmin eilen jo puoli kymmenen aikaan peiton alle ja raottelin silmiä vasta kahdeksan aikaan. Luksusta, enää ei väsytä eikä ketuta. Tälle päivälle oli sitä paitsi tiedossa mukavaa ohjelmaa. Valioliiga-maraton kahdesta eteenpäin jollain super plus plus -kanavalla. Voitte siis arvata, mitä J tekee tämän illan... Elämää on kuitenki ennen Valioliigaaki, joten poljettiin aamupäivällä Palokkaan. Minun pyörä vain tais saada sisäisiä vaurioita siinä muutaman viikon takaisessa törmäyksessä. Se kolisee nyt siihen malliin, että saa pelätä, joko se seuraavan töyssyn kohdalla hajoaa kappaleiksi. J lupas vilkaista sitä, joskus jalkapallon jälkeen...

J kokkas, joten mulla oli aikaa hifistellä kattauksen kans.

Pyörä selvis ehjänä kotiin, samoin ostokset. Erehdyin ostamaan lentomatkalle lukemiseksi sisustuslehden, ja iski paha sisustuskuume. Oikeasti paha, voisin pistää kunnolla tuulemaan. Jos vain olisi rahaa. Onneks on opiskelijabudjetti, joten selvittiin ainaki tällä kertaa melko pienillä hankinnoilla. J sai vihdoin haluamansa käytävämaton (ei se puhunu siitä ku kaks vuotta) ja mie löysin pari tyynyä piristämään mustaa sohvaa. Tuo kellertävä joku väri ei ole ihan tyypillisintä meikäläistä (ei minua eikä J:a), mutta tykkään tuosta voimakkaasta kuviosta ja väriyhdistelmästä.  Sitä paitsi tyynyt on ihanan pullerot.

Nyt jos varastais toisen tyynyn jalkapallofanilta, ottais hyvän asennon sängyllä, laittais NCIS:n pyörimään ja korkkais Dubrovnikin lentokenttätuliaiset. Onhan nyt sentään viikonloppu.

Täällä taas

Reissusta selvitty! Tai no, kahden viimeisen matkapäivän (matkustuspäivän...) univelkojen kuittaamisen päätin jättää viikonlopulle eli vähän väsyttää, mutta ei se mitään. Huomennahan on jo keskiviikko... Nyt olen taas täysillä arjessa kiinni.

Paluu arkeen oli oikein sydäntälämmittävä. Vesisade alkoi samalla minuutilla, kun avasin ulko-oven lähteäkseni yliopistolle. Pikapyöräily Liikunnalle, tuloksena läpimärät housut, märkä huppari, kosteat sukat ja kengät. Kovin nautinnollista istua päivä niissä kamppeissa hyvin ilmastoidussa huoneessa ja yrittää löytää gradutiedostot tietokoneen kätköistä. Selvisin. 

Reissun pitkät kävelyt paahtavassa helteessä painavat vielä jaloissa ja useamman tunnin bussi-lentokone-bussi-juna -yhdistelmät tuntuvat jäykkyytenä melkein lihaksessa kuin lihaksessa. Pikku hiljaa ehkä helpottaa. Varsinkin, kun päätin tämän päivän gradu-urakan syvävenyttelytuntiin. Että tuntui hyvältä maata raajat solmussa jumppamatolla, antaa musiikin soljua taustalla ja laskea kattolautoja. Ihana rauha!

Reissun puoliväli. Loppuviikosta nuo läikät oli jo tummanruskeat.

Itse reissusta - pitkistä kävelyistä, jäätelötötteröistä, uimaretkistä ja pizza sliceista - enemmän kunhan saan käytyä kuvat läpi. 

Määränpäänä Kroatia

Aamulla lähti kolme analyysia graduohjaajan sähköpostiin. Sen jälkeen alkoi loma. Kävin venyttelytunnilla ja totesin, että venyttely vois ihan oikeasti auttaa kropan jumeihin. Lupaan siis pyhästi ottaa yhden venyttelutunnin viikko-ohjelmaani kunhan kotiudutaan reissusta. Ja venytellä reissussa joka ilta... 

Reissuvalmistelut alkaa olla valmiina. Laukku on eväitä ja hammasharjaa lukuun ottamatta pakattu. Siellä on kyllä muutama paita, vaikka meinaankin kuljailla seuraavan viikon pelkissä shortseissa ja bikineissä. Varsinkin kun onnistuin vielä viime viikolla löytämään kahdet yläosat (valkoiset ja värikkäät) puoleen hintaan. Kerrankin tuuria, yleensähän meikäläisen koot katoaa kauppojen hyllyiltä heti alennusmyyntien alkaessa. Eiliseltä kauppareissulta kotiutin valikoiman tyhjiä purkkeja. Oon niin ylpeä itsestäni, kun onnistuin täyttämään joka purkin erivärisellä mönjällä, vieläpä yhteensopivilla väreillä. Kyllä kelpaa heittää nestepussi turvatarkastushihnalle!

Toin heinäkuun Tornion-keikalta mukanani kotikotiin unohtuneen epilaattorin. Jonka äiti oli juuri ajatellut omia käyttöönsä... Sori, äiti. Eilen se latautui kirjahyllyssä. Pitäähän mulla olla sääret rantakunnossa. Nyt ne ovatkin, kestivät tuon nipistelijän käsittelyn yllättävän hyvin tällä kertaa. Kyllä on kiva olla nainen... 

Eilisen kauppakierroksen löydöille ei toivottavasti ole käyttöä kuin joskus hamassa tulevaisuudessa. Reissun jälkeisenä maanantaiaamuna, kun palaan, toivottavasti hieman vähemmän väsyneenä, Liikunnan hyvin ilmaistoituun kirjastoon. Sitten alkaa parin, kolmen kuukauden pitkä loppukiri gradun kanssa. Joulukuun alkuun mennessä se on valmis! Luulisin... 

Yks ongelma pitäis vielä ratkaista ennen kuin voi keskittyä itse lähtöön (02:00 Matkakeskuksesta...). Minkä kirjan otan mukaan?! Yks kirja pitäis riittää, mutta jos se onkin surkea? Kaks vie aika paljon tilaa. Paitsi jos toinen on sellainen, jonka voi hylätä matkan varrelle. Hmmm... 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Palataan asiaan ensi viikolla!

Almost there

Tiedättekö sen tunteen, kun loma on ihan nurkan takana ja kroppa alkaa jo virittäytyä lomataajuudelle? Kun pitäisi puristaa vielä viimeinen rutistus ja sitten saisi olla vaan? Nyt tuntuu siltä. Tornion-reissusta, kesän ainoasta lomaviikosta, on vajaa kuukausi, jonka olen kuluttanut tiiviisti gradun parissa. Maanantaina tapasin ohjaajani, ja tulostakin on tullut. Ei kuulemma tarvitse stressata, saan kirjoitella rennosti ja gradu valmistuu jouluun mennessä. Äiti jätti keväällä valmistujaisensa juhlimatta, meillä on sitten tuplajuhlat. Tuplasti kakkua... 

Mutta siitä gradusta, ja lomasta. Tässä vaiheessa vuotta todellisuus iskee päälle. Tarttis pitää kunnon tauko, jonka aikana sais ajatukset oikeasti pois gradun parista. Vieläpä sellainen tauko, joka ei olis ihan täyteen ohjelmoitu. Tornio-lomilla kun usein käy niin. Reissun jälkeen melkein tarvitsisi muutaman päivän lomasta toipumiseen... Mutta huomisaamuna lähetän graduohjaajalleni parikymmentä sivua valmista tekstiä (huonoa ruotsia, mutta tämä onkin suomenkielinen ohjaajani :D ) ja sitten unohdan viikoksi koko tekeleen olemassaolon. Vähän kyllä pelottaa, ehkä olis sittenkin kannattanut pitää parin päivän lomaan valmistautumisloma. Nyt meinaan väsyttää.

Diagnoosi: identiteettikriisi

Kävin pitkästä aikaa kävelyvauhtisella lenkillä ja annoin ajatusten kulkea omia polkujaan. Lenkin jälkeen pursuin intoa, löysin itselleni diagnoosin. 

Mulla on identiteettikriisi, blogi-identiteetti. Se vaivasi koko heinäkuun ja teki kirjoittamisesta takkuista. Eikä loppua näy. Tahtoisin tehdä jotain toisin, jättää kirjoittamatta ne väkinäiset tekstit ja kirjoittaa sellaista kevyttä ja pirskahtelevaa tekstiä, joka tekee ainakin oman olon kevyeksi. Tiedän, että pystyn siihen. Rakastan kirjoittamista ja kielellä leikkimistä. Kielten opiskelussakin käännöskurssit olivat parhaita, silloin sai värkätä kunnolla vieraallakin kielellä. Nautin pienistä yksityiskohdista, nippelijipoista, joilla osasin käännöksiä rakentaa. 

Pari viikkoa sitten gradu ja ruotsi eivät suostuneet yhteistyöhön. Päätin kirjoittaa suomeksi, jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Se oli hauskaa! Näppis lauloi, kun nohevana kirjoitin akateemista suomea, josta minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Se vaan tuntui niin paljon helpommalta kuin akateeminen ruotsi ja sillä osasi ilmaista asiat juuri niin kuin halusin. Ruotsi asettaa ilmaisuun omat rajoituksensa. Jotain olennaista jää pois. Tekstistä tulee persoonatonta, en näe itseäni tekstissä. Välillä kaduttaa, että tuli valittua tämä polku. Jos olisin kirjoittanut suomeksi, voisin olla ylpeä edes kirjoitustyylistäni. Hurjimpana suomen kaipuun hetkenä mielessä vilahti ajatus väikkäristä kasvatustieteen puolella, sen saisi kirjoittaa suomeksi...

Josko sitten mentäsiin asiaan? Päätin, että tästä lähtien kirjoitan vain tekstejä, jotka minun mittapuullani ansaitsevat leiman kevyttä ja pirskahtelevaa. Ei enää  postauksia, joista väkinäisyys huokuu kilometrien päähän. Eihän minun ole pakko kirjoitta, jos ei siltä tunnu. Ei vaikka kuka muistuttaisi blogin päivittämättömyydestä... En yritä pysytellä tietyssä teemassa, kirjoitan siitä, mikä milloinkin tuntuu olennaiselta. Kuten vaikka se, että lenkkarieni pohjat keräävät varsinkin kävellessä kiviä siihen malliin, että harkitsen vakavasti kaviokoukun hankkimista. Kävellessä ehtii miettiä paljon syvällisempiä kuin juostessa... Mutta siis. Blogin päivitystahti saattaa harventua entisestään. Tai sitten ei. Ehkä se jopa vilkastuu. Laatu kuitenkin paranee satavarmasti!

Kelillä on väliä – ja kellonajalla

Sunnuntainen tynkälenkki jäi harmittamaan niin paljon, että kiskoin eilisen gradu-urakan jälkeen lenkkarit jalkaan ja otin suunnan kohti Jyväsjärveä. Olihan hiukka parempi juosta parinkymmenen asteen pilvikelillä kuin helteessä auringon paahtaessa. Tarkoitus ei ollut tehdä mitään extremeä, mutta päätin kuitenkin juosta Keskussairaalan kautta takaisin kotiin. Eikä siinä muuta extremeä kuin se pikku mäki. Alkupäässä vähän pelotti, mutta kun hölkkäilin tarpeeksi hitaasti, niin pääsin mäen päälle. Kotiinkin jaksoin. Matka tosin tuntui aavistuksen pidemmältä kuin olin ajatellut...

Kotiin päästyäni totesin keskivauhdin olleen masentavan hidas. Syytin sitä mäkeä. Kunnes tajusin, että olin juuri vetänyt kolmannen juoksulenkin neljän päivän sisään. Kumma kun vauhti ei ole huipussaan...

Johtuiko sitten lenkeistä vai mistä, mutta pää oli tyhjää täynnä, kun kotiuduin yliopistolta tänään. Mielessä kummitteli herkkukahvi, mutta päädyin tyhjään kotiin syömään sitruunajogurttia. J:n kaveri Oulusta on kylässä, eli minun pyörä on varattu. Muuten olisin polkenut Lidliin ostamaan kylmää lattea. Ja croissantin. Ainakin kaksi. 

Salille lähtökin käväisi mielessä, mutta hylkäsin ajatuksen. Aamusali on minun juttu, ilta- tai iltapäiväsali taas ehdottomasti ei. Lenkki taas kuuluu iltapäivään, mitkään aamuaerobiset tyhjällä vatsalla ei toimi mulla. Testattu on. Jyväskylässä ja Göteborgissa. Ei hyvä Suomessa eikä Ruotsissa, eli ei toimi. 

Kukkia ja kuhmuja

Gradun kanssa painiminen, vieraat ja penkkiurheilu Kalevan kisojen muodossa verottavat bloggausintoa. 

Maanantaina tein lähempää tuttavuutta yliopistolle johtavaan hiekkatiehen. Olin lähdössä kotiin ja matkan varrella oli sopivasti puska, joka peitti näkyvyyden. En nähnyt ylhäältä tulevaa pyöräilijäpoikaa eikä poika minua. Tuloksena mustelmainen polvi ja lievästi kärsinyt pyörä. Pari päivää pidin lenkkitaukoa ja keskityin J:n vanhempien vierailuun. Tehtiin anopin kanssa tunnin reissu Viherlandiaan. Niin kauaa en ole viihtynyt siellä edes äidin kanssa! Ja äiti sentään on kovan luokan viherpeukalo. Löytyi sieltä kotiin tuotavaakin, kukonharja ja minisyklaami ikkunalautaa koristamaan. Molemmat ovat vielä hengissä! Ei puhuta siitä, että syklaami nuupahteli eilen aika lailla. Vesielvytys onneks pelasti tilanteen.

Vieraat oli hyvä tekosyy tehdä mutakakkua. Ollaan oltu Tornion-reissun jälkeen karkkilakossa. Ei olla ihan heti toista kertaa! Tulee pirun kalliiks kaikki keksit ja jäätelöt... Ei ole minun juttu tuo totaalikieltäytyminen. Mutakakku ei onneks ollut kiellettyjen listalla, pitäähän tytön suklaansa saada! 

Viime sunnuntain kympin innoittamana ajattelin tehdä tänään oikeasti hitaan ja pitkän lenkin. Miehän herään viikonloppuisinkin viimeistään seitsemältä, ehtisin hyvin matkaan ennnen kuumimpia kelejä. No en ehtinyt, nukuin huoletta melkein yhdeksään. Mulle se on PITKÄÄN. Puolenpäivän aikaan ei sitten ollutkaan niin kiva juosta, ihan kuin olis saunassa pomppinut. Vajaan neljäkymmentä minuuttia jaksoin paahteessa hölkötellä, sitten luovutin. Parempi keskittyä penkkiurheiluun loppupäivä.

Kymppi!

Meidän piti tänään juosta J:n kans pitkä ja hidas lenkki. Lähdin kuitenkin yksin tihkusateeseen, J:lle riitti eilisillan pitkäksi venähtänyt frisbeegolfkierros. 

Piilotin puhelimen Sports Trackereineen takin alle sateelta suojaan ja jätin J:n sykemittarinkin pois matkasta, ajattelin juosta niin kuin hyvältä tuntuu. Ja sehän tuntui, vau! Kipitin kotoa Mattilanniemeen ja kurvasin Kuokkalan sillan kautta rantaa pitkin takaisin. Tarkoitus oli siis juosta pitkään ja rauhallisesti. Minun mittapuulla, ei oikeiden juoksijoiden, eli sellainen tunnin keikka. Tunti ylittyi ja rikki meni myös 10 kilsan raja. 10,35 km, minun pisin juoksulenkki ikinä! 

Ehdin kotiin juuri ennen pahimpia kuuroja.
Ihan kuin olisin voinutkaan kastua enää enempää...

Vauhti oli aavistuksen kovempi kuin oli tarkoitus, mutta annoin mennä. Välillä ajatus karkasi ja vauhti kasvoi, kun nautin Rantaraitin viidakkofiiliksestä. Paljon puita ja pensaita, vihreitä lehtiä ja pyörätien päälle katokseksi kaartuvia oksia. Ja vettä. Ne kauniit oksat tiputtelivat isoja pisaroita niskaan ja jossain vaiheessa lenkkarit imaisivat kunnolla vettä. Välillä vesisade yltyi, ja varpaiden välissä litisi joka askeleella. Viimeisen puoli kilometriä ajattelin vain hetkeä, jolloin saisin likomärät lenkkarit pois jalasta. Ehkä ne kuivuvat ens viikonloppuun mennessä... Toivottavasti jo aiemmin, nyt on meinaan juoksufiilis päällä!