Kesän toinen ja viimeinen (?) kymppi

Laitoin joskus alkukesästä puhelimeen muistutuksen, että ehdin ilmoittautua Finlandia Kympille JYY-hintaan. Muistutus alkoi piippailla viikon puolivälissä, mutta siirsin sitä aina seuraavalle päivälle. Selvisin kesän lenkeistä ilman jalkakipuja, varmuuden vuoksi vain jätin ilmoittautumisen viime tippaan. Ettei vain menis ne pari kymppiä hukkaan... 

Kun ei ole pääkokkina (vaan pilkkomis- ja jälkiruokavastaavana),
ehtii tehdä kaikkea hauskaa. Kuten kuvitella osaavansa kuvata :)

Torstain lenkillä se sitten alko, viiden kilometrin kohdalla alkoi sattua. Seuraavana päivänä koko pohje/akillesjänneosasto kiristi ihan vain kävellessäkin. Eilisen tarkkailin tilannetta, ei kipua. Ei varmaan, kun keskityin penkkiurheiluun. Tänään oli tarkoitus juosta kesän toinen kymppi. J:kin lähti mukaan. Tällä kertaa pääsin suunnilleen seiskan kohdalle, ennen kuin kipu alkoi. Sinnillä vielä se kolme kilsaa ja kotona hissillä ylös. Jääpalapussin kanssa parvekkeelle pähkäilemään sen Kympin kohtaloa. 

Äiti olis nyt tosi ylpeä minusta. Yleensähän teen, mitä oon päättäny. Makso mitä makso. Ihan sama, jos jossain vähän kolottaa. Ehkä oon kuitenki oppinu jotain, päätin jättää ilmoittautumatta sinne Kympille. Vaikka mulla ei mitään varsinaisia tavoitteita sen suhteen ollutkaan, olis se nyt harmittanu lähteä sinne vain lönkyttelemään. Tässä olis kuitenki ollu vielä vähän aikaa kohottaa kuntoa (okei, tosi vähän). En kuitenkaan halua ottaa riskiä, että kipu pahenee ja tulee pidempi liikuntatauko. Ei kiitos. Nyt pieni juoksutauko ja sitten entistä ehompana combaticiin pomppimaan. Ehkä mie saan sen kolmannenkin kympin vielä juostua tälle kesälle. Tai menee ehkä syksyn puolelle... 

Lauantai - vihdoin!

Oli harvinaisen fiksu päätös jättää univelkojen nukkuminen viikonlopulle. Viis päivää hirveä väsymys ja ketutus. J-parka, kaikkea sekin joutuu kestämään... Olotilaa ei varsinaisesti parantanu se, ettei gradu edistyny yhtään. Vaikka istuin kiltisti jokaisena viitenä päivänä koneella ja naputin minkä kerkesin (joskus saatto eksyä blogimaailman puolelle). Joskus kauan, kauan sitte ku vielä oli lämmin (heinäkuussa) ruotsin kieli tökki pahasti, joten kirjoittelin sujuvasti kymmenisen sivua tekstiä suomeksi. Niitä olikin sitte tosi kiva kääntää nyt viikolla. Kannattaa ehkä jatkossa pysyä siinä ruotsissa, vaikka kuinka tökkis. Paitsi että niiden käännettyjen sivujen mukana ohjaajalle lähti yks suomenkielinen essee, jota pitäis käyttää gradussa. Eli lisää käännöksiä luvassa. 

Mutta, tänä aamuna ei väsyttäny! Kömmin eilen jo puoli kymmenen aikaan peiton alle ja raottelin silmiä vasta kahdeksan aikaan. Luksusta, enää ei väsytä eikä ketuta. Tälle päivälle oli sitä paitsi tiedossa mukavaa ohjelmaa. Valioliiga-maraton kahdesta eteenpäin jollain super plus plus -kanavalla. Voitte siis arvata, mitä J tekee tämän illan... Elämää on kuitenki ennen Valioliigaaki, joten poljettiin aamupäivällä Palokkaan. Minun pyörä vain tais saada sisäisiä vaurioita siinä muutaman viikon takaisessa törmäyksessä. Se kolisee nyt siihen malliin, että saa pelätä, joko se seuraavan töyssyn kohdalla hajoaa kappaleiksi. J lupas vilkaista sitä, joskus jalkapallon jälkeen...

J kokkas, joten mulla oli aikaa hifistellä kattauksen kans.

Pyörä selvis ehjänä kotiin, samoin ostokset. Erehdyin ostamaan lentomatkalle lukemiseksi sisustuslehden, ja iski paha sisustuskuume. Oikeasti paha, voisin pistää kunnolla tuulemaan. Jos vain olisi rahaa. Onneks on opiskelijabudjetti, joten selvittiin ainaki tällä kertaa melko pienillä hankinnoilla. J sai vihdoin haluamansa käytävämaton (ei se puhunu siitä ku kaks vuotta) ja mie löysin pari tyynyä piristämään mustaa sohvaa. Tuo kellertävä joku väri ei ole ihan tyypillisintä meikäläistä (ei minua eikä J:a), mutta tykkään tuosta voimakkaasta kuviosta ja väriyhdistelmästä.  Sitä paitsi tyynyt on ihanan pullerot.

Nyt jos varastais toisen tyynyn jalkapallofanilta, ottais hyvän asennon sängyllä, laittais NCIS:n pyörimään ja korkkais Dubrovnikin lentokenttätuliaiset. Onhan nyt sentään viikonloppu.

Täällä taas

Reissusta selvitty! Tai no, kahden viimeisen matkapäivän (matkustuspäivän...) univelkojen kuittaamisen päätin jättää viikonlopulle eli vähän väsyttää, mutta ei se mitään. Huomennahan on jo keskiviikko... Nyt olen taas täysillä arjessa kiinni.

Paluu arkeen oli oikein sydäntälämmittävä. Vesisade alkoi samalla minuutilla, kun avasin ulko-oven lähteäkseni yliopistolle. Pikapyöräily Liikunnalle, tuloksena läpimärät housut, märkä huppari, kosteat sukat ja kengät. Kovin nautinnollista istua päivä niissä kamppeissa hyvin ilmastoidussa huoneessa ja yrittää löytää gradutiedostot tietokoneen kätköistä. Selvisin. 

Reissun pitkät kävelyt paahtavassa helteessä painavat vielä jaloissa ja useamman tunnin bussi-lentokone-bussi-juna -yhdistelmät tuntuvat jäykkyytenä melkein lihaksessa kuin lihaksessa. Pikku hiljaa ehkä helpottaa. Varsinkin, kun päätin tämän päivän gradu-urakan syvävenyttelytuntiin. Että tuntui hyvältä maata raajat solmussa jumppamatolla, antaa musiikin soljua taustalla ja laskea kattolautoja. Ihana rauha!

Reissun puoliväli. Loppuviikosta nuo läikät oli jo tummanruskeat.

Itse reissusta - pitkistä kävelyistä, jäätelötötteröistä, uimaretkistä ja pizza sliceista - enemmän kunhan saan käytyä kuvat läpi. 

Määränpäänä Kroatia

Aamulla lähti kolme analyysia graduohjaajan sähköpostiin. Sen jälkeen alkoi loma. Kävin venyttelytunnilla ja totesin, että venyttely vois ihan oikeasti auttaa kropan jumeihin. Lupaan siis pyhästi ottaa yhden venyttelutunnin viikko-ohjelmaani kunhan kotiudutaan reissusta. Ja venytellä reissussa joka ilta... 

Reissuvalmistelut alkaa olla valmiina. Laukku on eväitä ja hammasharjaa lukuun ottamatta pakattu. Siellä on kyllä muutama paita, vaikka meinaankin kuljailla seuraavan viikon pelkissä shortseissa ja bikineissä. Varsinkin kun onnistuin vielä viime viikolla löytämään kahdet yläosat (valkoiset ja värikkäät) puoleen hintaan. Kerrankin tuuria, yleensähän meikäläisen koot katoaa kauppojen hyllyiltä heti alennusmyyntien alkaessa. Eiliseltä kauppareissulta kotiutin valikoiman tyhjiä purkkeja. Oon niin ylpeä itsestäni, kun onnistuin täyttämään joka purkin erivärisellä mönjällä, vieläpä yhteensopivilla väreillä. Kyllä kelpaa heittää nestepussi turvatarkastushihnalle!

Toin heinäkuun Tornion-keikalta mukanani kotikotiin unohtuneen epilaattorin. Jonka äiti oli juuri ajatellut omia käyttöönsä... Sori, äiti. Eilen se latautui kirjahyllyssä. Pitäähän mulla olla sääret rantakunnossa. Nyt ne ovatkin, kestivät tuon nipistelijän käsittelyn yllättävän hyvin tällä kertaa. Kyllä on kiva olla nainen... 

Eilisen kauppakierroksen löydöille ei toivottavasti ole käyttöä kuin joskus hamassa tulevaisuudessa. Reissun jälkeisenä maanantaiaamuna, kun palaan, toivottavasti hieman vähemmän väsyneenä, Liikunnan hyvin ilmaistoituun kirjastoon. Sitten alkaa parin, kolmen kuukauden pitkä loppukiri gradun kanssa. Joulukuun alkuun mennessä se on valmis! Luulisin... 

Yks ongelma pitäis vielä ratkaista ennen kuin voi keskittyä itse lähtöön (02:00 Matkakeskuksesta...). Minkä kirjan otan mukaan?! Yks kirja pitäis riittää, mutta jos se onkin surkea? Kaks vie aika paljon tilaa. Paitsi jos toinen on sellainen, jonka voi hylätä matkan varrelle. Hmmm... 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Palataan asiaan ensi viikolla!

Almost there

Tiedättekö sen tunteen, kun loma on ihan nurkan takana ja kroppa alkaa jo virittäytyä lomataajuudelle? Kun pitäisi puristaa vielä viimeinen rutistus ja sitten saisi olla vaan? Nyt tuntuu siltä. Tornion-reissusta, kesän ainoasta lomaviikosta, on vajaa kuukausi, jonka olen kuluttanut tiiviisti gradun parissa. Maanantaina tapasin ohjaajani, ja tulostakin on tullut. Ei kuulemma tarvitse stressata, saan kirjoitella rennosti ja gradu valmistuu jouluun mennessä. Äiti jätti keväällä valmistujaisensa juhlimatta, meillä on sitten tuplajuhlat. Tuplasti kakkua... 

Mutta siitä gradusta, ja lomasta. Tässä vaiheessa vuotta todellisuus iskee päälle. Tarttis pitää kunnon tauko, jonka aikana sais ajatukset oikeasti pois gradun parista. Vieläpä sellainen tauko, joka ei olis ihan täyteen ohjelmoitu. Tornio-lomilla kun usein käy niin. Reissun jälkeen melkein tarvitsisi muutaman päivän lomasta toipumiseen... Mutta huomisaamuna lähetän graduohjaajalleni parikymmentä sivua valmista tekstiä (huonoa ruotsia, mutta tämä onkin suomenkielinen ohjaajani :D ) ja sitten unohdan viikoksi koko tekeleen olemassaolon. Vähän kyllä pelottaa, ehkä olis sittenkin kannattanut pitää parin päivän lomaan valmistautumisloma. Nyt meinaan väsyttää.

Diagnoosi: identiteettikriisi

Kävin pitkästä aikaa kävelyvauhtisella lenkillä ja annoin ajatusten kulkea omia polkujaan. Lenkin jälkeen pursuin intoa, löysin itselleni diagnoosin. 

Mulla on identiteettikriisi, blogi-identiteetti. Se vaivasi koko heinäkuun ja teki kirjoittamisesta takkuista. Eikä loppua näy. Tahtoisin tehdä jotain toisin, jättää kirjoittamatta ne väkinäiset tekstit ja kirjoittaa sellaista kevyttä ja pirskahtelevaa tekstiä, joka tekee ainakin oman olon kevyeksi. Tiedän, että pystyn siihen. Rakastan kirjoittamista ja kielellä leikkimistä. Kielten opiskelussakin käännöskurssit olivat parhaita, silloin sai värkätä kunnolla vieraallakin kielellä. Nautin pienistä yksityiskohdista, nippelijipoista, joilla osasin käännöksiä rakentaa. 

Pari viikkoa sitten gradu ja ruotsi eivät suostuneet yhteistyöhön. Päätin kirjoittaa suomeksi, jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Se oli hauskaa! Näppis lauloi, kun nohevana kirjoitin akateemista suomea, josta minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Se vaan tuntui niin paljon helpommalta kuin akateeminen ruotsi ja sillä osasi ilmaista asiat juuri niin kuin halusin. Ruotsi asettaa ilmaisuun omat rajoituksensa. Jotain olennaista jää pois. Tekstistä tulee persoonatonta, en näe itseäni tekstissä. Välillä kaduttaa, että tuli valittua tämä polku. Jos olisin kirjoittanut suomeksi, voisin olla ylpeä edes kirjoitustyylistäni. Hurjimpana suomen kaipuun hetkenä mielessä vilahti ajatus väikkäristä kasvatustieteen puolella, sen saisi kirjoittaa suomeksi...

Josko sitten mentäsiin asiaan? Päätin, että tästä lähtien kirjoitan vain tekstejä, jotka minun mittapuullani ansaitsevat leiman kevyttä ja pirskahtelevaa. Ei enää  postauksia, joista väkinäisyys huokuu kilometrien päähän. Eihän minun ole pakko kirjoitta, jos ei siltä tunnu. Ei vaikka kuka muistuttaisi blogin päivittämättömyydestä... En yritä pysytellä tietyssä teemassa, kirjoitan siitä, mikä milloinkin tuntuu olennaiselta. Kuten vaikka se, että lenkkarieni pohjat keräävät varsinkin kävellessä kiviä siihen malliin, että harkitsen vakavasti kaviokoukun hankkimista. Kävellessä ehtii miettiä paljon syvällisempiä kuin juostessa... Mutta siis. Blogin päivitystahti saattaa harventua entisestään. Tai sitten ei. Ehkä se jopa vilkastuu. Laatu kuitenkin paranee satavarmasti!