Kävin pitkästä aikaa kävelyvauhtisella lenkillä ja annoin ajatusten kulkea omia polkujaan. Lenkin jälkeen pursuin intoa, löysin itselleni diagnoosin.
Mulla on identiteettikriisi, blogi-identiteetti. Se vaivasi koko heinäkuun ja teki kirjoittamisesta takkuista. Eikä loppua näy. Tahtoisin tehdä jotain toisin, jättää kirjoittamatta ne väkinäiset tekstit ja kirjoittaa sellaista kevyttä ja pirskahtelevaa tekstiä, joka tekee ainakin oman olon kevyeksi. Tiedän, että pystyn siihen. Rakastan kirjoittamista ja kielellä leikkimistä. Kielten opiskelussakin käännöskurssit olivat parhaita, silloin sai värkätä kunnolla vieraallakin kielellä. Nautin pienistä yksityiskohdista, nippelijipoista, joilla osasin käännöksiä rakentaa.
Pari viikkoa sitten gradu ja ruotsi eivät suostuneet yhteistyöhön. Päätin kirjoittaa suomeksi, jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Se oli hauskaa! Näppis lauloi, kun nohevana kirjoitin akateemista suomea, josta minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Se vaan tuntui niin paljon helpommalta kuin akateeminen ruotsi ja sillä osasi ilmaista asiat juuri niin kuin halusin. Ruotsi asettaa ilmaisuun omat rajoituksensa. Jotain olennaista jää pois. Tekstistä tulee persoonatonta, en näe itseäni tekstissä. Välillä kaduttaa, että tuli valittua tämä polku. Jos olisin kirjoittanut suomeksi, voisin olla ylpeä edes kirjoitustyylistäni. Hurjimpana suomen kaipuun hetkenä mielessä vilahti ajatus väikkäristä kasvatustieteen puolella, sen saisi kirjoittaa suomeksi...
Josko sitten mentäsiin asiaan? Päätin, että tästä lähtien kirjoitan vain tekstejä, jotka minun mittapuullani ansaitsevat leiman kevyttä ja pirskahtelevaa. Ei enää postauksia, joista väkinäisyys huokuu kilometrien päähän. Eihän minun ole pakko kirjoitta, jos ei siltä tunnu. Ei vaikka kuka muistuttaisi blogin päivittämättömyydestä... En yritä pysytellä tietyssä teemassa, kirjoitan siitä, mikä milloinkin tuntuu olennaiselta. Kuten vaikka se, että lenkkarieni pohjat keräävät varsinkin kävellessä kiviä siihen malliin, että harkitsen vakavasti kaviokoukun hankkimista. Kävellessä ehtii miettiä paljon syvällisempiä kuin juostessa... Mutta siis. Blogin päivitystahti saattaa harventua entisestään. Tai sitten ei. Ehkä se jopa vilkastuu. Laatu kuitenkin paranee satavarmasti!
Mulla on identiteettikriisi, blogi-identiteetti. Se vaivasi koko heinäkuun ja teki kirjoittamisesta takkuista. Eikä loppua näy. Tahtoisin tehdä jotain toisin, jättää kirjoittamatta ne väkinäiset tekstit ja kirjoittaa sellaista kevyttä ja pirskahtelevaa tekstiä, joka tekee ainakin oman olon kevyeksi. Tiedän, että pystyn siihen. Rakastan kirjoittamista ja kielellä leikkimistä. Kielten opiskelussakin käännöskurssit olivat parhaita, silloin sai värkätä kunnolla vieraallakin kielellä. Nautin pienistä yksityiskohdista, nippelijipoista, joilla osasin käännöksiä rakentaa.
Pari viikkoa sitten gradu ja ruotsi eivät suostuneet yhteistyöhön. Päätin kirjoittaa suomeksi, jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Se oli hauskaa! Näppis lauloi, kun nohevana kirjoitin akateemista suomea, josta minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Se vaan tuntui niin paljon helpommalta kuin akateeminen ruotsi ja sillä osasi ilmaista asiat juuri niin kuin halusin. Ruotsi asettaa ilmaisuun omat rajoituksensa. Jotain olennaista jää pois. Tekstistä tulee persoonatonta, en näe itseäni tekstissä. Välillä kaduttaa, että tuli valittua tämä polku. Jos olisin kirjoittanut suomeksi, voisin olla ylpeä edes kirjoitustyylistäni. Hurjimpana suomen kaipuun hetkenä mielessä vilahti ajatus väikkäristä kasvatustieteen puolella, sen saisi kirjoittaa suomeksi...
Josko sitten mentäsiin asiaan? Päätin, että tästä lähtien kirjoitan vain tekstejä, jotka minun mittapuullani ansaitsevat leiman kevyttä ja pirskahtelevaa. Ei enää postauksia, joista väkinäisyys huokuu kilometrien päähän. Eihän minun ole pakko kirjoitta, jos ei siltä tunnu. Ei vaikka kuka muistuttaisi blogin päivittämättömyydestä... En yritä pysytellä tietyssä teemassa, kirjoitan siitä, mikä milloinkin tuntuu olennaiselta. Kuten vaikka se, että lenkkarieni pohjat keräävät varsinkin kävellessä kiviä siihen malliin, että harkitsen vakavasti kaviokoukun hankkimista. Kävellessä ehtii miettiä paljon syvällisempiä kuin juostessa... Mutta siis. Blogin päivitystahti saattaa harventua entisestään. Tai sitten ei. Ehkä se jopa vilkastuu. Laatu kuitenkin paranee satavarmasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti