Kelillä on väliä – ja kellonajalla

Sunnuntainen tynkälenkki jäi harmittamaan niin paljon, että kiskoin eilisen gradu-urakan jälkeen lenkkarit jalkaan ja otin suunnan kohti Jyväsjärveä. Olihan hiukka parempi juosta parinkymmenen asteen pilvikelillä kuin helteessä auringon paahtaessa. Tarkoitus ei ollut tehdä mitään extremeä, mutta päätin kuitenkin juosta Keskussairaalan kautta takaisin kotiin. Eikä siinä muuta extremeä kuin se pikku mäki. Alkupäässä vähän pelotti, mutta kun hölkkäilin tarpeeksi hitaasti, niin pääsin mäen päälle. Kotiinkin jaksoin. Matka tosin tuntui aavistuksen pidemmältä kuin olin ajatellut...

Kotiin päästyäni totesin keskivauhdin olleen masentavan hidas. Syytin sitä mäkeä. Kunnes tajusin, että olin juuri vetänyt kolmannen juoksulenkin neljän päivän sisään. Kumma kun vauhti ei ole huipussaan...

Johtuiko sitten lenkeistä vai mistä, mutta pää oli tyhjää täynnä, kun kotiuduin yliopistolta tänään. Mielessä kummitteli herkkukahvi, mutta päädyin tyhjään kotiin syömään sitruunajogurttia. J:n kaveri Oulusta on kylässä, eli minun pyörä on varattu. Muuten olisin polkenut Lidliin ostamaan kylmää lattea. Ja croissantin. Ainakin kaksi. 

Salille lähtökin käväisi mielessä, mutta hylkäsin ajatuksen. Aamusali on minun juttu, ilta- tai iltapäiväsali taas ehdottomasti ei. Lenkki taas kuuluu iltapäivään, mitkään aamuaerobiset tyhjällä vatsalla ei toimi mulla. Testattu on. Jyväskylässä ja Göteborgissa. Ei hyvä Suomessa eikä Ruotsissa, eli ei toimi. 

Kukkia ja kuhmuja

Gradun kanssa painiminen, vieraat ja penkkiurheilu Kalevan kisojen muodossa verottavat bloggausintoa. 

Maanantaina tein lähempää tuttavuutta yliopistolle johtavaan hiekkatiehen. Olin lähdössä kotiin ja matkan varrella oli sopivasti puska, joka peitti näkyvyyden. En nähnyt ylhäältä tulevaa pyöräilijäpoikaa eikä poika minua. Tuloksena mustelmainen polvi ja lievästi kärsinyt pyörä. Pari päivää pidin lenkkitaukoa ja keskityin J:n vanhempien vierailuun. Tehtiin anopin kanssa tunnin reissu Viherlandiaan. Niin kauaa en ole viihtynyt siellä edes äidin kanssa! Ja äiti sentään on kovan luokan viherpeukalo. Löytyi sieltä kotiin tuotavaakin, kukonharja ja minisyklaami ikkunalautaa koristamaan. Molemmat ovat vielä hengissä! Ei puhuta siitä, että syklaami nuupahteli eilen aika lailla. Vesielvytys onneks pelasti tilanteen.

Vieraat oli hyvä tekosyy tehdä mutakakkua. Ollaan oltu Tornion-reissun jälkeen karkkilakossa. Ei olla ihan heti toista kertaa! Tulee pirun kalliiks kaikki keksit ja jäätelöt... Ei ole minun juttu tuo totaalikieltäytyminen. Mutakakku ei onneks ollut kiellettyjen listalla, pitäähän tytön suklaansa saada! 

Viime sunnuntain kympin innoittamana ajattelin tehdä tänään oikeasti hitaan ja pitkän lenkin. Miehän herään viikonloppuisinkin viimeistään seitsemältä, ehtisin hyvin matkaan ennnen kuumimpia kelejä. No en ehtinyt, nukuin huoletta melkein yhdeksään. Mulle se on PITKÄÄN. Puolenpäivän aikaan ei sitten ollutkaan niin kiva juosta, ihan kuin olis saunassa pomppinut. Vajaan neljäkymmentä minuuttia jaksoin paahteessa hölkötellä, sitten luovutin. Parempi keskittyä penkkiurheiluun loppupäivä.

Kymppi!

Meidän piti tänään juosta J:n kans pitkä ja hidas lenkki. Lähdin kuitenkin yksin tihkusateeseen, J:lle riitti eilisillan pitkäksi venähtänyt frisbeegolfkierros. 

Piilotin puhelimen Sports Trackereineen takin alle sateelta suojaan ja jätin J:n sykemittarinkin pois matkasta, ajattelin juosta niin kuin hyvältä tuntuu. Ja sehän tuntui, vau! Kipitin kotoa Mattilanniemeen ja kurvasin Kuokkalan sillan kautta rantaa pitkin takaisin. Tarkoitus oli siis juosta pitkään ja rauhallisesti. Minun mittapuulla, ei oikeiden juoksijoiden, eli sellainen tunnin keikka. Tunti ylittyi ja rikki meni myös 10 kilsan raja. 10,35 km, minun pisin juoksulenkki ikinä! 

Ehdin kotiin juuri ennen pahimpia kuuroja.
Ihan kuin olisin voinutkaan kastua enää enempää...

Vauhti oli aavistuksen kovempi kuin oli tarkoitus, mutta annoin mennä. Välillä ajatus karkasi ja vauhti kasvoi, kun nautin Rantaraitin viidakkofiiliksestä. Paljon puita ja pensaita, vihreitä lehtiä ja pyörätien päälle katokseksi kaartuvia oksia. Ja vettä. Ne kauniit oksat tiputtelivat isoja pisaroita niskaan ja jossain vaiheessa lenkkarit imaisivat kunnolla vettä. Välillä vesisade yltyi, ja varpaiden välissä litisi joka askeleella. Viimeisen puoli kilometriä ajattelin vain hetkeä, jolloin saisin likomärät lenkkarit pois jalasta. Ehkä ne kuivuvat ens viikonloppuun mennessä... Toivottavasti jo aiemmin, nyt on meinaan juoksufiilis päällä! 

Gradun kirjottamisen ihanuudesta ja kadonneesta kesästä

Viime viikko meni gradun osalta ihan metsään. Tämä viikko tuntuu jo paremmalta, vaikka takana on vasta pari hassua päivää. Jossain vaiheessa viime viikolla, kun ruotsinkielistä tekstiä vain ei enää syntynyt, annoin periksi ja kirjoitin suomeksi. Ettei ajatus karkais ja se vähäinenkin aivotyö menis hukkaan. Ei mennyt, luin tuon samaisen tekstin tänään ja totesin, että se oli oikeastaan aika hyvä. Väärällä kielellä vain. Nyt odotellaan käännösinspiraatiota... Ja ruotsi-inspiraatiota, tuo suomen kieli jäi päälle ja totesin, että olis vain niin paljon helpompaa kirjoittaa koko juttu på finska. Mutta minkäs teet. Kun on tupla tavoitteena, niin ei kai se voikaan olla helppoa ja hauskaa. Ja miehän en koskaan mene sieltä, missä aita on matalin eli ei muuta kuin sinnillä vaan loppuun asti. Vielä minusta maisteri saadaan.

Muuten gradun teko tai opiskelu ylipäänsä tuntuu hassulta näin kesällä. Miehän olen yleensä ollut kesät töissä ja tehnyt siinä ohessa korkeintaan yhden tentin. Pää on saanut levätä talven aherruksesta ja moppia heilutellessa on päässyt kunnolla irti opiskelumaailmasta. Mutta ei tänä kesänä, opiskelu vain jatkuu ja jatkuu. Kun aamu toisensa jälkeen polkee yliopistolle melkein kellon tarkasti, istahtaa samalle koneelle kuin edellisenäkin päivänä ja toteaa, että paikalla ovat juuri samat naamat kuin edellisenäkin päivänä, menee kesä ohi kuin huomaamatta. Ja kun ulkona on, J:n sanojen mukaan, yhtä lämmintä kuin helmikuussa, iskee pienoinen paniikki syksyn saapumisesta. Mihin katosi se kesä, jolloin minun piti gradu-urakoinnin ohessa nauttia lämpimistä päivistä ja syödä paljon jätskiä auringon paisteessa? Entä missä ovat ne sivut, jotka oli tarkoitus kirjoittaa kesän aikana? 

No, ei minun kesä ole pelkkää aherrusta ollut. Vaikka yritän istua koululla sen kuutisen tuntia päivässä, välillä on pakko karata ulos jo aikaisemmin. Huonon omatunnon voi yrittää vaientaa jätskillä tai kulhollisella mansikoita, muistuttaa että kesästä pitää nauttia. Tai voi kiskoa lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan. Reissulla kotikotiin (siellä muuten otin ihan loman kannalta. tai ainakin siinä määrin kuin se oli mahdollista, siellä kun pitäis revetä joka paikkaan) pikkuveli opetti minut juoksemaan. Lenkki pitääkin aloittaa rauhallisesti ja vauhtia voi lisätä loppua kohti, jaksaa kuulemma paljon paremmin. Oho. Mutta toimii, nyt juokseminen on, ainakin useimmiten, oikeasti kivaa! 

Oikeastaan tämä kesäopiskelu on sittenkin ihan mukavaa. Jos onnistuu pitämään omantunnon hiljaisena ja vakuuttamaan itselleen, ettei kesällä tarvitse tehdä hommia otsa rypyssä. Ehtiihän sitä syksylläkin... Kauhulla odotan syksyä, silloin pitää kai palata ruotuun. Ei vain istua koululla vaan oikeasti tehdä jotain monta tuntia päivässä. Kirjoittaa fiksua tekstiä ja hioa kaikki ne sivut, jotka tähän asti ovat kulkeneet raakaversion nimellä. Deadlinetkin alkaa puskemaan päälle. Meillä kun on kuulemma äidin kanssa yhteiset valmistujaiskakut sitten joulun aikaan. Ei oo enää montaa kuukautta... Ja syksyllä koululle ilmestyy taas ihmisiä, tietokoneilla eivät enää pyörikään ne samat naamat ja konettakin saattaa joutua vaihtamaan. Voi ei. Onneks syksyyn on vielä pitkä aika, siihen mennessä gradukin on takuulla jo melkein valmis ;) 

Tehopäivä, lepopäivä

Surkeaaki surkeamman graduviikon jälkeen tänään iski energiapuuska. Vielä eilisiltana minusta ei ollut muuhun kuin ottamaan erittäin rennosti, mutta tänä aamuna repäisin. Pesin ikkunat! Tarkoitushan oli pestä ne jo ennen Tornion-reissua, mutta huomasin viime hetkellä, että ikkuna-avain puuttuu. Pese siinä sitten mitään ikkunoita. Viiden kesän ikkunanpesukokemuksen jälkeen tuollaiset pikku jutut tahtoo unohtua... Mutta nyt se on tehty. Ja eron kyllä huomaa... 

J on kovasti sitä mieltä, että nyt eletään kesän viimeisiä lämpimiä päiviä. Siks me suunnistettiin ikkunanpesu-urakan jälkeen Mattilanniemeen piknikille. Göteborgissakin ihmiset piknikkeilivät Humanistenin edessä olevalla ruohokentällä, miksei siis täällä voisi piknikkeillä yliopiston luona? Mattilanniemi vielä menettelee, piknikille Seminaarinmäellä mieki sanoisin ei kiitos. 

Poljettiin piknikille ruokakaupan kautta. Oltin vain sen verran nälkäisiä, että eväät eivät päätyneet kuviin asti... Croissanteja, terveysruoka banaani ja keksejä. Samoja Lidlin vaniljatäytekeksejä, joita syötiin joskus muinoin seitsemän vuotta sitten reilillä. Piti vähän fiilistellä. 

Ylistönrinne. Tuntematon maailma tälle humanistille.

Kylmä kahvi kaunistaa. Tupla-annos tuplasti...